Teksti: Valeri Klepkin Kuva: Mihail Durnenkov
Durnenkovin ja Pavel Semchenkosta kertova yhteisjuttu Venäjän Ajassa 4/25.
Tapasimme Mihailin kahvilassa. Se ei ollut ensimmäinen tapaamisemme, ja olin iloinen huomatessani, että hän säilyttää yhä optimisminsa ja rakkautensa ihmisiin.
Valeri:
On sanonta: ”Kun tykit puhuvat, muusat vaikenevat.” Pitäisikö muusien mielestäsi vaieta vai puhua?
Mihail:
Tämä on vaikea kysymys, johon ei ole yhtä vastausta. Voisi sanoa kauniisti, että kun tykit puhuvat, muusat huutavat. Mutta taide eroaa uutisista: se suodattaa tapahtumat inhimillisen, tekijän näkökulman kautta. Tämä prosessi vaatii aikaa ja pohdintaa. Ensin tapahtuu jotakin, sitten taiteilija kokee sen ja kertoo sen ihmisille uudelleen.
Suurten mullistusten aikana taide usein vaikenee, kerää kokemuksia ja kertoo niistä myöhemmin. Mutta nykyisyys ei tunnu antavan tällaista mahdollisuutta. Ja näyttää siltä, että elämme aikakautta, jolloin rauhallisia aikoja ei enää tule: sodat, katastrofit ja kriisit seuraavat toisiaan. Siksi taiteen on opittava puhumaan tykkien aikana – ei huutaen niiden yli, vaan löytämällä oma äänensä.
Valeri:
Millaista on sinulle, venäläiselle dramaturgille, työskennellä nyt Euroopassa, Suomessa? Sodan alkamisen jälkeen Suomessa koettiin aalto, jossa kaikkea venäläistä – kulttuurista keittiöön – peruttiin. Mutta ajan myötä, ensishokin jälkeen, yhteiskunta on oppinut erottamaan hallinnon ja kulttuurin. Silti monille ”venäläinen” merkitsee edelleen aggressiota.
Mihail:
Minua henkilökohtaisesti ei ole ”peruttu” – kantani sotaa vastaan on ollut julkinen alusta alkaen ja se on maksanut minulle paljon. Toisin kuin he, jotka päättivät vaieta, minä puhuin avoimesti. Siksi en ole kokenut kovia peruutuksia. Mutta lähtökohta venäläisistä taustasta tuleville tekijöille ja eurooppalaisille on erilainen. Esimerkiksi saksalaisen teatterin taiteellinen johtaja, joka harkitsee venäläisen näytelmäkirjailijan teosta, joutuu ottamaan huomioon riskit – protestoivatko ukrainalaiset, onko se myrkyllistä. Se on sanaton, mutta olemassa oleva raja.
Valeri:
Pitäisikö taiteilijoita ylipäätään canceloida?
Mihail:
Olen sitä vastaan. Asia on toinen (Valeri) Gergijevin kaltaisten kohdalla, jotka avoimesti tukevat Putinin hallintoa. Jos hän tulee Eurooppaan, hänen pitäisi ottaa kantaa sotaan. Jos ei halua – pysyköön politiikassaan kotona. Mutta jos ihminen on lähtenyt eikä tue hallintoa, häntä ei pidä peruuttaa. Samoin ei pidä peruuttaa israelilaista, palestiinalaista tai syyrialaista taiteilijaa – ei ketään.
Valeri:
Olet sanonut radiohaastattelussa ymmärtäväsi Aleksandr Kaljaginia, joka tuolloin Teatteriliiton puheenjohtajana vaati sinut erotettavaksi liitosta. Nyky-Venäjällä monet taiteilijat joutuvat tekemään kompromisseja. Missä mielestäsi kulkee sallitun raja?
Mihail:
Sellaista rajaa ei ole. Jokainen tapaus on yksilöllinen. Kaikilla on erilaiset olosuhteet: joku voi lähteä, joku ei; joku on halvaantunut pelosta, joku ryntää taisteluun. Yleispätevää sääntöä ei ole. Voin puhua vain omasta puolestani. Eettiset valinnat riippuvat aina yksittäisestä ihmisestä. Tässä ei voi olla yhtä ainoaa sääntöä.
Valeri:
Onko Venäjällä nyt teatteria, joka edistää ajattelun vapautta?
Mihail:
On. Eikä vain yksi. Mutta joka kerta mietin: jos mainitsen nimen, eikö se ole kuin ilmianto?
Valeri:
Miten riippumaton teatteri pystyy selviytymään?
Mihail:
Katsojien valtava kiinnostus auttaa. Teatteri ei ole koskaan ollut näin kysyttyä. Ihmiset tulevat ymmärtämään, miten elää eteenpäin, mitä tapahtuu huomenna, mitä yhteiskunta ajattelee. He etsivät yhteyttä ja samaistumista. Yksityiset teatterit, jotka toimivat omilla varoillaan, antavat katsojille tämän tunteen – ja elävät sen ansiosta.
Valeri:
Entä taide Venäjän ulkopuolella?
Mihail:
Näkymät ovat erilaisia. Jotkut etsivät uutta yleisöä, jotkut sulautuvat uuteen ympäristöön, jotkut alkavat kirjoittaa muilla kielillä. Minä esimerkiksi teen edelleen venäjänkielisiä kiertue-esityksiä eri maissa, mutta pyrin myös tekemään esityksiä suomeksi, ruotsiksi, saksaksi – jotta voisin esiintyä näytelmäkirjailijana näillä kielillä.
Valeri:
Miten päädyit ruotsalaiseen teatteriin tai Lappeenrannan teatteriin?
Mihail:
Lähes kaikki yhteydet syntyivät jo ennen sotaa. Ihmiset tunsivat minut ja kantani. Siellä, missä minua ei tunnettu, olin vain ”vielä yksi venäläinen” – myrkyllinen. Siksi se on vaikeampaa. Äskettäin ohjaaja Juri Butusov kuoli traagisesti – yksi parhaista, mutta ulkomailla hän jäi ilman työtä ja tarpeettomaksi, koska kukaan ei tuntenut häntä eikä ollut valmis työskentelemään hänen kanssaan.
Valeri:
Miten nykytaiteeseen Venäjältä suhtaudutaan ulkomailla?
Mihail:
Me, nykyteatterin tekijät, emme koskaan pitäneet itseämme ”venäläisenä taiteena”. Olimme osa eurooppalaista taidetta, vaihdoimme esityksiä, osallistuimme festivaaleihin. Meidän ei tarvinnut selittää, ettemme ole ”balalaikkoja”. Yleisö ymmärtää hyvin. Monet venäläiset ohjaajat ja näyttelijät ovat jo integroituneet eurooppalaiseen kontekstiin.
Valeri:
Mutta esimerkiksi Gergijev on myös osa eurooppalaista, jopa maailmanlaajuista taidetta.
Mihail:
Hänet peruttiin ei syntyperänsä vuoksi, ei siksi että hän on venäläinen taiteilija, vaan koska hän on Putinin hallinnon virkamies.
Valeri:
Entä he, jotka vaikenevat? Miten länsimaiset teatterit voivat tietää, kenet kutsua, jos ihminen ei ilmaise kantaansa?
Mihail:
Ihmisiä ei saa arvioida kansallisuuden perusteella – se on väärin. Mutta jos Putinin hallinnon puolueen toimihenkilö tulee tänne ja haluaa tehdä bisnestä – se on väärin.
Valeri:
Sinulla on sodan alkamisen jälkeen jo neljä tuotantoa Suomessa?
Mihail:
Kyllä. Viimeisin on ruotsinkielinen Diva Svenska Teaternissa. Esitykset päättyivät hiljattain, mutta jatkuvat taas kesäkaudella. Uudet näytelmät riippuvat apurahoista – odotamme hakutuloksia. Me – taiteen ihmiset – seisomme yleensä varpaillamme ja pidämme päätä vedenpinnan yläpuolella, ja nyt aallot käyvät vielä edestakaisin.
Valeri:
Ymmärrän. Entä koulu lapsille – jatkuuko se?
Mihail:
Kyllä. Opetamme kirjoittamaan käsikirjoituksia ja tekemään lyhytelokuvia. Tunnit pidetään venäjäksi, mutta rohkaisen oppilaita kuvaamaan englanniksi, jotta töitä voi näyttää laajemmin. Oppilaiden joukossa on venäjänkielisiä nuoria – sekä venäläisiä että ukrainalaisia. Kaikki yhdessä, ilman erottelua.