Suomi-Venäjä-seurassa laaditaan parhaillaan uutta strategiaa tulevaksi neljäksi vuodeksi. Olemme strategiatyökierroksella keskusteluissa pohtineet, miten maahanmuuttajien osallisuus seuran toiminnassa on kehittynyt edellisellä strategiakaudella. Edellisessä strategiassa painotimme sitä, että kutsumme maahanmuuttajia mukaan seuran toimintaan. Nyt pohdimme myös sitä, tarvitseeko tätä enää painottaa? Eikö viimeisen neljän vuoden aikana monikulttuurisesta tausta ole tullut suomalaisen yhteiskunnan uusi normaali, asia, jota ei tarvitse enää nostaa erikseen esille. Olemme avoimia kaikille!
Suomi-Venäjä-seura on monikulttuurinen järjestö. Meillä on sääntöjenkin tasolla pidetty huoli siitä, että kansallisten vähemmistöjen (esimerkiksi ruotsinkieliset ja saamelaiset) kielitarpeet ja edustus otetaan huomioon. Meillä on jäseniä, joilla on juuria useissa eri maissa, ja ilokseni toimintamme kiinnostaa myös heitä, joiden etninen tausta voi olla hyvinkin kaukana akselista Suomi-Venäjä.
Miten olemme onnistuneet houkuttelemaan Venäjältä ja muista maista venäjää äidinkielenä tai toisena kielenä osaavia mukaan toimintaamme? Vaihtelevasti. He ovat löytäneet useat tapahtumamme ja käyvät mm. elokuvailloissa ja konserteissa. Kuitenkin meidän täytyy panostaa venäjänkieliseen viestintään sekä siihen, että kerromme itsestämme enemmän venäjäksi, jotta saisimme heidät tiiviimmin mukaan toimintaamme. Vetävä Venäjä -jäsenviikonlopussa eri taustoista tulevat venäjänkieliset kertoivat itse, että toimintaan mukaan tuleminen ei välttämättä ole kovinkaan yksinkertaista. Esimerkiksi Venäjällä ja monissa muissa entisissä Neuvostotasavalloissa ei vastaavaa järjestötoimintaa juurikaan ole, ja yhdistystoiminnan säädökset ja kiemurat voivat olla outoja suomalaisille, saati sitten tänne muuttaneille.
Järjestössämme on alueita ja osastoja, joissa monikulttuurisesta taustasta tulevat ovat todellinen voimavara. He ovat ystävystyneet osastojemme toiminnan kautta kantasuomalaisten kanssa ja verkostoituneet hyvin. He tuovat autenttista monikulttuurista Venäjä-tietoutta, ovat osastonsa sillanrakentajia sekä Venäjälle että paikkakunnan muiden toimijoiden kanssa. On aivan ihania erimerkkejä maahanmuuttajataustaisten järjestämistä ruokailloista, keskustelukerhoista, kulttuuripäivistä jne. Varovasti arvioiden parhaat esimerkkimme ovat rajan pinnasta ja pienemmiltä paikkakunnilta. Pohjois-Suomen ja Itä-Suomen jäsenet kokevat, ettei Venäjältä tulleiden mukana olemisessa edes ole mitään ihmeellistä. Rajan ylihän on tultu ja menty aina.
Meillä on ikäväksemme myös epäonnisia kokemuksia. Esimerkiksi Turun suunnalla on koettu harmiksi mm. se, ettemme olekaan vain venäläistaustaisten etuja ajava järjestö. Kun paikallisosaston toiminta ei ole vastannut joidenkin sinne tulleiden jäsenten odotuksia, syyllisiä aletaan etsiä vaikka mistä. On ollut täysi työ kertoa järjestödemokratiasta ja yhdistysten suomalaisista toimintaperiaatteista. Emmekä ole harmikseni tässä yrityksessä onnistuneet kovinkaan hyvin.
Uskon, ettemme ole ainoa järjestö, joka kohtaa tämän ongelman. Toivotamme ehdottomasti kaikista kulttuureista tulevat jäsenet tervetulleiksi, mutta kaipaamme työkaluja heidän kouluttamiseksensa sisään suomalaiseen järjestömaailmaan. Tässä olisi aineksia, vaikka isommallekin järjestöjen väliselle hankkeelle.
Olen kuullut monen sanovan, että Suomi-Venäjä-seuran vahvuus on siinä, että järjestö kokoaa hyvin erilaisista taustoista tulleita ihmisiä saman kiinnostuskohteen äärelle. Meitä kiinnostaa Venäjä ja Venäjän monimuotoinen kulttuuri ja kielet eri tavoin. Tämä tarjoaa mahdollisuuden järjestää hyvin monipuolista toimintaa: matkoja, kielten opiskelua, kulttuuritapahtumia, ajankohtaisia luentoja, lukupiirejä… paikallisosastojen suunnitelmissa ja toiminnassa on hyvin paljon mahdollisuuksia sekä variaatioita.
Kirjoittaja on Suomi-Venäjä-seuran pääsihteeri.
