Kullankaivu eli kullan huuhdonta irtomaasta, lähinnä entisten ja nykyisten purojen ja jokien sorasta, alkoi Venäjällä jo 1820-luvulla. Alkuvaiheista ei ole käytettävissä tilastoja. Mutta virallisten tilastojen mukaan 1800-luvun puolivälistä alkaen tsaari-Venäjällä valtiolle toimitettiin 660 tonnia huuhdontakultaa. Tämä oli 23 % kullan koko tuotannosta. Loput oli siis kultakaivosten kalliokultaa. Kulta piti myydä valtiolle. Näinhän meillä Suomessakin oli Ivalojoella tsaarinajalla. Kuitenkin arvioiden mukaan suurimman tuoton alueelta Amurin alueella Kaukoidässä vain noin kolmasosa päätyi valtiolle ja loput salakuljetettiin Kiinaan. Siellä sai paremman hinnan eikä valtio ei päässyt ottamaan välistä omaa osuuttaan. Kun tämä otetaan huomioon, voidaan arvioida, että huuhdontakultaa todellisuudessa tuotettiin tsaari-Venäjän aikana yli 1000 tonnia eli miljoona kiloa. Vastaavasti Suomessa Ivalojoelta salakuljetettiin huuhdontakultaa Norjaan.
Neuvostoliiton ajalta on vaikea löytää tuotantotilastoja. Tietysti kullankaivu jatkui, mutta entistäkin tiukemmin valtion kontrollissa ja yhä enemmän valtionyhtiöiden toimesta. Valtio huutokauppasi kymmenien kilometrien pituisia jokijaksoja suurille yhtiöille. Samanlainen huutokauppajärjestelmä jatkuu edelleen. Kaivu tapahtui pääasiassa ruoppaajilla, mikä merkitsee, että pieniä puroja ei hyödynnetty.
Laitonta yksityishenkilöiden pienimuotoista lapiokullankaivua Siperian ja Kauko-Idän mittaamattomilla erämailla edelleen toki tapahtui. Valvonta oli lähes mahdotonta ja valvojatkin olivat lahjottavissa.
Tsaari-Venäjän aikana kullankaivun tuottoisimmat alueet olivat Kaukoidässä Amurin alueella. Neuvostoliiton aikana ja vielä nykyäänkin kullankaivun painopiste on Jakutian ja Magadanin alueella. Myös muualla Venäjällä huuhdottiin kultaa, mutta tuotto oli selvästi heikompaa.
Kullankaivu Uralilla
Uralin molemmin puolin on ollut kullankaivua jo tsaari-Venäjän aikaan. Itäpuolella Hanti-Mansiassa kaivu jatkuu edelleen. Siellä on työskennellyt myös Lapin kullankaivajia asiantuntijoina. Ulkomaalaiset eivät saa lupaa harjoittaa kullankaivua omaan käyttöön.
Ruoppaaja työssään ja rannalla kaivinkone siirtelee jätemaita
Uralin länsipuolella Komin tasavallan pohjoisosassa oli tuottoisa ruoppaushuuhdonta-alue. Mutta vuonna 1994 huuhdonta-alue jäi perustetun Jugd Va -kansallispuiston sisään. Kaivu loppui ja kaivualueet piti maisemoida. 1996 perustettiin Suomen ja Komin tasavallan välinen yhteistyöryhmä. Suomen puolelta sitä hallinnoi kauppa- ja teollisuusministeriö.
Olin työryhmässä Lapin lääninhallituksen edustajana. Aloitteestani yhteistyökohteeksi otettiin myös koneellinen kullanhuuhdonta. Tarkoituksena oli vaihtaa ja hyödyntää maittemme välillä geologista tietämystä sekä kaivunkokemuksia ja teknologiaa. Komilaiset halusivat hyödyntää Lemmenjoen kansallispuistossa tapahtuvan, ruoppaajia pienimuotoisemman konekaivun kokemuksia. Lemmenjoen kulta-alue oli samalla tavalla jäänyt kansallispuiston sisälle, mutta konekaivu sai toistaiseksi jatkua. Komilaiset asiantuntijat tekivät tutustumismatkan Lemmenjoelle ja me suomalaiset Jugd Va -puiston alueelle. Kuvassa Jugd Van maisemoituja kaivualueita. Joitakin koneita oli jätetty historiallisina muistomerkkeinä.
Kultaan perehtynyt geologi Antti Peronius ihmettelee venäläistä kalustoa
Kullankaivu ei Komissa kuitenkaan enää käynnistynyt uudelleen. Komin ympäristöväki hermostui yhteistyöpyrkimyksistämme. Kun presidentti Tarja Halonen 2004 oli Tallinnassa Suomalais-ugrilaisessa maailmankonferenssissa, Greenpeacen aktivistit Suomesta, Virosta, Ruotsista ja Venäjältä osoittivat mieltään ja vaativat Halosta lopettamaan moisen suomalais-venäläisen kullankaivuyhteistyön. Siinä tunsi itsensä melkoiseksi ympäristörikolliseksi. Kaivu loppui Venäjän tiukkoihin ympäristö-, erityisesti vesistösuojelusäädöksiin. Kominkielinen Jugd Va merkitsee suomeksi ”Puhdas vesi”, joten kullankaivun osalta puisto sai ansaita nimensä. Nimen ansiosta puistossa toimi myös lähdevesipullottamo. Tosin puistossa sai jatkua vuorikristallikaivos, jonka kuljetukset jättivät melkoisen rumat jäljet luontoon ja vesistöihin. Venäjällä ympäristölainsäädäntö ja moni muukin lainsäädäntö on hyvin tiukka, mutta useasti toteuttaminen ja rikkomusten seuranta on olematonta. Jugda Va -tapauksessa tulkinta oli tiukka.
Ruoppaajakullankaivua on jatkunut myös mm. Krasnojarskissa ja Novosibirskin eteläpuolella. Jälkimmäiseen minulla oli mahdollisuus tutustua 1990 tienoilla. Kaivu alkoi kyllä olla loppusuoralla ja kuulemma loppui myöhemmin tuolla vuosikymmenellä. Netin mukaan ylempänä Altain vuoristossa suojelualueilla harjoitetaan edelleen laitonta kullankaivua. Suojelualueiden läpi raivataan kullankaivajien kulkureittejä.
Jakutian ja Magadanin kullankaivu
Jakutiassa eli Sahan tasavallassa vieraillessani pyrin hankkimaan sieltä kullankaivuun liittyvää kirjallisuutta. Paikalliset tutut osasivat etsiä minulle sellaista, kun tiesivät minun kuitenkin kyselevän. Niitä kertyikin minulle jonkin verran. Tosin kirjallisuus oli lähinnä kultahippujen analyysiä ja keskeisten kultageologien muisteluja, nekin hyvin geologiapainotteisia. Kalifornian ja Yukonin kaltaisia seikkailukertomusten kaltaista kirjallisuutta ei löytynyt.
Eräs tietolähde oli jakutialaisen geologin T.T. Desjatkinin venäjänkielinen kirja “Kulta, timantit ja elämäni”. Toinen on alla olevan kuvan mukainen kirja ”Jakutian hippukulta”, jossa kerrotaan Indigirka-joen alueen tuhansien kultahippujen analyysistä. Alue sijaitsee myöhemmin kuvattavalta Kolyma-joelta jonkin verran länteen. Sadat valokuvat ovat mielenkiintoista katseltavaa, mihin kaikkiin muotoihin kulta luonnossa voi taipua. Taiteellisella silmällä niistä voi löytää inspiraation lähteitä.
Jakutia on Neuvostoliiton ajan tuottoisimpia irtokullan tuottajia itäisen naapurinsa Magadanin ohella. Tuotantomääristä esimerkkinä 1970-luku, jolloin 1973 huuhdontakultaa saatiin 31,9 tonnia kun samanaikaisesti kalliokultaa vain 6,4 tonnia. Vuonna 1975 oli tuloksena irtokultaa 36,5 tonnia ja kalliokultaa 7,4 tonnia. Erityisenä syynä kasvulle selitettiin, että käyttöön oli hankittu amerikkalaisia katerpillareita sadan kappaleen erissä. Luvuista näkyy, kuinka tärkeä oli nimenomaan jokiuomien huuhdontakulta, vaikka Jakutia on tunnettu myös kultakaivoksista.
Jakutialaisen muinaisen tarinan mukaan venäläiseen kansanperinteeseen kuuluva taianomainen tulilintu lensi Jakutian yllä ja pudotti kultaiset höyhenensä. Maahan pudotessaan ne muodostivat kultapitoisia vyöhykkeitä Jakutian maaperälle. Kultapitoiset alueet ovat kartalla todellakin vyöhykkeinä ikään kuin ne olisi taivaalta lentäen pudotettu. Poikkeuksellisen suuren tulilinnun höyhenpuku loistaa punaisena, oranssina ja keltaisena nuotion tavoin. Egyptiläisessä mytologiassa tulilintua kutsutaan feenikslinnuksi.
Magadanissa tuotetaan nykyisin 30 tonnia kultaa vuodessa. Tietolähde ei kerro, mikä on huuhdontakullan ja mikä kaivosten kalliokullan osuus. Hätkähdyttäviä lukuja. Vertailun vuoksi todettakoon, että Euroopan suurin, Kittilän Suurikuusikon kultakaivos tuottaa vuodessa kultaa noin 6000 kg. Lapin huuhdontakullan määrä on ollut vuosittain 25-25 kg vuodessa ja kullankaivun 150-vuotisen historian aikana eri arvioiden mukaan 2000-3500 kiloa.
Pahamainen Kolyman alue
Keskeisin kaivualue on Jakutian ja Magadanin alueiden läpi virtaava Kolyma-joen vesistö. Alueen huuhdontakullan löysi 1920-luvun alussa venäläinen geologi Juri Bilibin. Hänen muistokseen on perustettu joen alajuoksulle Bilibinon kaupunki isomman kaupungin Tšerskin itäpuolella Tšukotkan puolella. Kaupungissa on maailman pohjoisin ydinvoimala.
Kartassa Kolyma-joen vesistö vaalennetulla alueella. Tšerskin kaupunki sijaitsee pohjoisessa näiden kahden pääjoen yhtymäkohdan ala- eli pohjoispuolella lähellä Pohjoista jäämerta
Alueella oli Stalinin aikaan noin sata pakkotyöleiriä eli gulagia. Vangit työskentelivät tienrakennuksessa, kaivoksissa ja myös kullankaivussa. Osa vangeista oli väkivaltarikollisia, mutta suuri osa poliittisia vankeja. Vologdalainen toimittaja Varlam Shalamanov kirjoitti omista vankivuosistaan 1937-1951 kirjan ”Kolyman kertomuksia”. Teos ilmestyi suomeksi 1991 Ulla Heinon kääntämänä. Myös Solzenitsyn kirjoitti Kolymasta Vankileirien saaristo – kirjassaan. Leirit lakkautettiin lopullisesti vasta Hruštšovin tultua valtaan 1956.
Pakkotyöleireille Kolyma-joelle joutui myös kansanvihollisiksi 1930-luvulla julistettuja Karjalan ja Inkerinmaan suomensukuisia. Minulla oli syvälle mieleen painunut tapaaminen Jakutskissa parinkymmenen tällaisen kanssa 1990-luvun loppuvuosina. Mukana oli vielä muutama lapsena vajaa 70-vuotta sitten tapahtuneen karkotuksen uhria, jotka olivat tietysti jo iäkkäitä. Osa oli karkotettujen vanhempien vasta Jakutiassa syntyneitä jälkeläisiä, mutta jotka vielä muistivat, miten kansanvihollisen maine heijastui vielä Stalinin kuoleman jälkeenkin. Oli vaikeuksia saada työtä esimerkiksi opettajana, vaikka oli saanut koulutuksen. Osa osasi vielä suomen tai karjalan kieltä. Jotkut vanhimmat puhkesivat ilosta itkuun, kun ensimmäisen kerran sitten 1930-luvun lopun saivat tavata ”oikeita suomalaisia”. Vielä 1990-luvulla suomalaiset vieraat olivat harvinaisia Jakutiassa.
He kertoivat, miten Kolyma-joelle karkotetut kullankaivajina työskennelleet joutuivat asumaan jokitörmään ikiroutaan kaivetuissa luolissa. Niissä oli talvella tietysti ulkoilman 50 astetta lämpimämpää, vain muutama aste pakkasta, mutta oli hyvin kosteaa, kun ihmiset lämmöllään kostuttivat. Kesällä luolat olivat erinomaisen viileitä ja suojassa sääskiltä, kun ulkona saattoi olla plus 30 astetta. Kesällä kaivettiin hakuilla ja lapioilla kultaa, talvet työskenneltiin tinakaivoksessa.
Evenkeille kulta oli kuoleman merkki
Vierailin poroyhteistyön merkeissä Kolyma-joen alajuoksulla Tserskin kaupungista itään, lähellä Tshukotkan rajaa evenkien poronhoitajaperheiden luona tundralla. Olin tietysti utelias kyselemään harjoitetaanko salakullankaivua pienemmillä puroilla, joihin ruoppaajat eivät yltäneet. Eivät tunnustaneet, mutta kuitenkin näytettiin lasipurkissa pienehköjä hippuja, jotka olivat “saaneet jostakin”. Kulta ja muut “strategiset mineraalit” olivat valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja niiden yksityinen hyödyntäminen eli hyvin ankarati rangaistu teko.
Sattumoisin tapasin samoja evenkejä myöhemmin Jakutskissa jakuuttien kesäjuhlissa. Illan istumisen jossakin vaiheessa kyläläiset avautuivat kertomaan, että kyllähän niitä sivupuroja on laittomasti koluttu porojen paimentamisen ohessa. Oli myös kertomuksia, että oli isomuksiakin löytynyt, mutta niillä ei myynnissä ollut erityistä arvoa, vaan menivät salakauppana maailmanmarkkinahintaan sulatukseen.
Evenkiporonhoitajat kertoivat, että heidän perinneuskomusten mukaan kulta on kuoleman merkki. Sen vuoksi sen kaivamiseen varsinkin vanhempi väki suhtautui varauksellisesti. Venäläisten uskontokarttojen mukaan tuo Venäjän syrjäisimpiin kuuluva alue onkin luonnonuskontojen harjoittamisen keskeisimpiä alueita koko Venäjällä. Epäluulo kultaa kohtaan on yleistä pohjoisten alkuperäiskansojen keskuudessa. Hopeaan suhtaudutaan suopeammin. Niitäkin kaivoksia Kolymalla on.
Toimittaja Jussi Konttisen kertomaa
Vuonna 2019 ilmestyneessä kirjassaan ”Siperia”, Konttinen kertoo parin vuoden takaisesta käynnistään Kolymassa. Erinomaisen muun kerronnan ohessa hän kertoo kullankaivulla rikastuneesta venäläisestä miljonääristä Aleksandr Basanskista pienessä Palatkan taajamassa. Hänen vuositulonsa ovat 17 miljoonaa euroa. Hän on rakentanut kylän infrastruktuurin moderniksi. Paikallis-TV:n arvontoihin hän lahjoittaa uusia länsiautoja palkinnoiksi. Kertomus vahvistaa, miten suurimittaista ruoppaajakullankaivua edelleen harjoitetaan. Tuskin hän lapiota käyttää, vaan on venäläisittäin tyypillisen jättimäisen kullankaivufirman omistaja. Humaani sellainen.
Vertailukohtana tulee mieleen Lapinkin kanssa yhteistyötä tehnyt ja minunkin kotona käynyt ja yhteisen olutkierroksen Rovaniemen kapakoissa kiertänyt öljymiljardööri Roman Abramovitš, joka toimi naapurialueen Tšukotkan kuvernöörinä 2000-2008 toimiessaan rakenteli omalla rahallaan kouluja, lastentarhoja, uimahalleja ja pmuuta, jota köyhän alueen budjetilla ei olisi kyetty rakentamaan. Ehkäpä Abramovitš oli myös Kolyman Basanskille esikuvana. Yhteistyöstä Abramovitshin kanssa myöhemmin eri blogissa.
Kirjansa toisessa kohdassa Konttinen kertoo ränsistyneen kylän asukista, joka kauhakuormaajan, puskutraktorin ja huuhdontalaitteen avulla tienaa kullankaivusta kesäisin. Lain mukaa yksityishenkilö ei saa Venäjällä kaiva kultaa, mutta käytännössä sitä huuhtovat Kolyman joenuomista kaikki, jotka pystyvät. Konttisen mukaan kylä muutenkin herää keväällä eloon, kun sinne saapuu satoja kultayhtiöiden palkollisia muualta Venäjältä, Ukrainasta, Moldovasta ja Uzbekistanista. He raatavat lumettoman puolen vuoden ajan 12 tunnin päiviä aivan niin kuin vangit gulagissa. Palkka on kuitenkin hyvä.
Omista kokemuksistani on kulunut vuosia, mutta näyttää kullankaivun todellisuus jatkuvan entisellään. Valitettavasti itse en päässyt kesäaikana tutustumaan tälle alueella, kun liikuin tällä alueella pääasiassa talvisin.
Myös kullanhuuhdontakilpailuja
Vaskooli on ollut Venäjälläkin geologin ja kullankaivajan työkalu tutkimus- ja loppuvaiheessa. Venäjällä ehdottomasti parhaaksi on todettu suorakaiteen muotoinen puuvaskooli. Länsimaissa käytössä oleva pyöreä ”vati” ei heille kelpaa. Kullanhuuhdontakilpailuja ei aikaisemmin läntiseen tapaan järjestetty. Toki iltapuhteina pikku kisailua oli.
Eräänä kesänä joskus 2000-luvun alkupuolella vein magadanilaisia ja jakutialaisia kultageologeja Ivalojoen kulta-alueille ja Tankavaaran huuhdontakisoihin. Osa myös osallistui kilpailuun. Myöhemmin he ilmoittivat, että he olivat Tankavaraan kisojen innoittamana ryhtyneet jo parin vuoden kuluttua vuonna 2003 järjestämään Magadanissa kullanhuuhdontakilpailuja alla olevan kuvan mukaisesti. Siperialaisella puuvaskoolilla tietenkin.
Tuoreen nettikirjoituksen mukaan kisat edelleen jatkuvat nimellä Golden Festival. Voittajasta tulee miljonääri, päävoitto on nimittäin miljoona ruplaa. Vuonna 2017 osallistujia oli 80 eri puolilta Venäjää. Kultafestivaalista on muodostunut melkoinen mediatapahtuma. TV-kuvaajia on myös Japanista ja Kiinasta.
Venäjän isomukset
Suurin Jakutiasta löydetty isomus eli suuri hippu on 9609 gramman sekahippu, jossa on kultaa 7741 grammaa.
Venäjän uusimpia isomuksia on vuonna 2017 löydetty 10.4 kiloinen. Baikalin länsipuolelta vuonna 2014 perjantaina 13. päivänä löydettiin 6.67 kiloinen, joka sai muotonsa ja löytöpäivämääränsä perusteella nimen Paholaisen korva. Se joutui kokonsa vuoksi seulassa jätekivien joukkoon, mutta tarkkasilmäinen työntekijä huomasi sen. Vertailun vuoksi todettakoon Suomen suurimmat hiput ovat alle 400-grammaisia. Kaikkien aikojen suurin Venäjältä, jo 1842 Uralilta löytynyt on 36-kiloinen, joka sai muotonsa perusteella nimen Iso kolmio.
Paholaisen korva
Lain perusteella kaikki yli ”muutaman zolotnikin” painoiset hiput piti toimittaa 1773 perustetulle Pietarin kaivosinstituutille ”erityisen harvinaisina kohteina”. Lukuisien nimimuutosten jälkeen instituutin nimi on nykyisin Pietarin kaivosyliopisto. Zolotnik tulee kullan venäjän kielisestä nimestä ”zolota”ja voitaneen kääntää suomeksi kultahippunen ja tarkoittaa 4,266 gramman hippua. Mistä tuo zolotnikin painoyksikkö tulee, on minulle toistaiseksi selvittämättä. Nykyisin kultahipusta käytetään nimeä ”samorodnik”, joka kai voidaan suomentaa ”itsestäänsyntynyt” tai ”luonnostaanmuotoutunut”. hyvin sitkeä ja taipuva, jolloin se vulkaanisissa olosuhteissa voi taipua mielikuvituksellisiin muotoihin.
Kultahippujen Pietariin kaivosinstituutille toimittamisen tarkoitus oli saada aineistoa hippujen analysointiin, jonka avulla voitaisiin geologisesti päätellä, minkälaisilla alueilla kultaa voisi löytyä. Toisaalta suurimmat ja muodoltaan erikoiset hiput haluttiin säilyttää kansallisaarteina. Myös Jakutskissa sijaitsevassa Sahan tasavallan (Jakutia) aarteet -museossa on esillä erikoisen muotoisia kultahippuja.
Venäläiset hiput myyntiin Suomessakin?
Vuonna 1994 Jakutian Geologisten tieteiden instituutin julkaisun ”Gold nuggets of Yakutia” mukaan 90 % maapallon kullasta saatiin kovan kiven kaivoksista. Sen sijaan Jakutiassa pääasiallinen kulta tulee huuhdontakullasta. Julkaisu kertoo, että ”joittenkin hippujen arvo on korkeampi kuin muilla arvometalleilla niiden ainutlaatuisen koostumuksen, rakenteen, koostumuksen ja alkuperän vuoksi. Pian ne hiput, joilla ei ole kansallista arvoa, tullaan myymään erityishuutokapoissa, jotka houkuttelevat lukuisista maista museoasiantuntijat, yksityiset mineraalien kerääjät ja hyvinvoivat ihmiset, jotka haluavat säilyttää omaisuutensa arvon ja omistaa ainutlaatuisia hippuja.”
Tämä oli 1994 Jakutian kultageologien visio. Parin sadan vuoden takainen lakivelvoite toimittaa useamman gramman hiput tutkittavaksi Pietariin ei tuottanut löytäjälle lisähintaa. Mutta Venäjän siirryttyä markkinatalouteen on vain ajan kysymys, milloin venäläiset hiput tulevat voimalla länsimaisille markkinoille. Kun Suomessa Lemmenjoen koneellinen kullankaivu loppuu 2020 markkinoille tulevien hippujen määrä radikaalisti vähenee, venäläiset hiput tulevat väistämättä tilalle. Se voi laskea hippukullasta maksettavaa hintaa.
Toisaalta, käynnistynyt Lapin huuhdontakullan sertifiointihanke eettisesti ja ympäristöllisesti kestävällä tavalla tuotetuksi uniikkituotteeksi nostaa sen arvoa ja haluttavuutta.
Yksityishenkilöiden kullankaivu
Vallankumouksen jälkeen kullankaivua ei rajoitettu vain valtionyrityksille, vaan yleisestä linjasta poiketen myös yksityiset yritykset saattoivat jatkaa. Niitten toimintaa jopa kannustettiin, mutta verojen maksu edellytettiin. Yksityisten kaivajienkin toiminta sallittiin isojen koneiden jättämistä jätekasoista. Niistä yksittäinen huuhtoja saattoi saada hyvän tuloksen, koska konekaivun talteenottokyky ei ollut hyvä eikä siihen edes pyrittykään, koska hyvä tuotto saatiin huolimattomallakin työllä.
Myyntiin tulleen irtokullan alkuperää ei voitu jäljittää. Isoista yrityksistä, oli sitten kyse yksityisestä tai valtion yrityksistä, varastettiin ja kultaa oli helppo myydä yksittäisten kaivajan “laillisena” kultana. Lain mukaan valtiolle kulta edelleenkin piti myydä. Kullan varastamisesta saattoi saada joittenkin tietojen mukaan saada jopa kuolemantuomion.
Vuonna 1954 kumottiin lailla yksityisten henkilöiden kullankaivumahdollisuus. Neuvostoliiton hajottua se taas 1992 sallittiin. Yksityisen henkilön kullankaivun mahdollisuus jatkui vuoteen 1998.
1990-luvulla valtion yritysten yksityistämisaallossa myös huuhdontakullankaivun yhtiöt yksityistettiin ja pilkottiin pieniin osiin. Eräskin yritys pilkottiin 600 pienyritykseen. Niistä tuli venäläisellä suurkaivun tekniikalla toteutettuna kannattamattoman pieniä. Yritykset eivät menestyneet ja tekivät konkursseja. Vuosina 1992-98 ei tarvittu erillistä lisenssiä, mikä lisäsi villiä ja tehotonta kaivua. Kullan tuotanto laski radikaalisti erityisesti huuhdontakullan osalta. Tämä motivoi maan hallitusta edistämään kullan tuotannon uusia muotoja.
Neuvostoliiton sorruttua työttömyys ja kurjuus lisääntyi myös Siperian kultaseuduilla. Väkeä virtasi kaupunkeihin ja kylät autioituivat. Esimerkiksi Magadanin alueella oli vielä 1980-luvulla 550 00 asukasta, mutta nykyisin vain 145 000 asukasta, joista 70 % asuu alueen pääkaupungissa. Erityisesti Magadanin, Jakutian ja Transbaikalin alueet ryhtyivät 1998 kiellon jälkeen aktiivisesti esittämään federaation hallitukselle ja ministeriöille kullankaivun uudelleen sallimista yksityishenkilöille. Uudistuksen puolustajat perustelivat uudistusta työllisyyden ja pienyritystoiminnan kehittämisellä syrjäisillä alueilla, jotka olivat vaikeuksissa Neuvostoliiton hajottua. Ajateltiin kullankaivun pitävän väkeä alueella ja jopa houkuttelevan väkeä myös muualta Venäjältä.
Eräänä perusteluna oli myös se, että Siperiassa ja Kaukoidässä kuitenkin harjoitettiin laajamittaista laitonta kullankaivua. Lakiesityksen perusteluissa todetaan, että laittoman kullankaivun tuotto oli 15-20 tonnia kultaa joka vuosi, mikä on 10 % laillisesta kullankaivusta
Ehdotukset uusiksi lupaehdoiksi
Magadanin ehdotuksesta valtionhallinnossa ryhdyttiin valmistelemaan uutta, yksityishenkilöiden kullankaivun mahdollistavaa lainsäädäntöä.
Pääministeri Medvedevin siunaaman lakiesityksen mukaan kaivualue voisi olla enintään 15 ha, josta maaperätutkimusten mukaan voisi saada viiden vuoden aikana 10 kg kultaa. Tällaisia alueita arvellaan löytyvät Kauko-Idästä vähintään 1000 kpl. Kaivu voisi ulottua enintään 5 metrin syvyydelle. Kaivinkoneita eikä räjähteitä voisi käyttää. Kulta pitää myydä valtiolle. Sen määräksi arvioitiin 300 kg vuodessa. Työpaikkoja arvioidaan syntyvän vähintään 2000. Kullankaivaja ei voisi palkata lisätyöntekijöitä, mutta sen sijaan sukulaiset voivat työskennellä. Kyseessä olisi siis perheyritystoimintaa. Ulkomaalaisille lupia ei myönnettäisi.
Vastustus erityisesti suuryritysten kullankaivajaliitolta
Ajatus yksityishenkilöiden kullankaivusta ja kultaryntäyksestä herätti myös vastustajat liikkeelle. Osa paikallisesta väestöstä, erityisesti vanhempi väki kärkijoukkona vanhoillisimmat ortodoksit vastusti sillä perusteella, että se houkuttelee rikollista väkeä ja aiheuttaa yleistä levottomuutta. Muualta tulevaa prostituutiotakin pelättiin, siis samanlaista kehitystä niin kuin maailmalla muissakin kultaryntäyksissä. Näin oli pelätty jo 1800-luvullakin. Pelättiin myös salaa käytettävän elohopean käytön pilaavan vesistöt, vaikka niiden käyttö ei olisikaan laillista. Osin tällaista laillista kullankaivua vastustettiin siksi, että sen pelättiin vaikeuttavan heidän omaa perinteistä laitonta kullankaivua. Muualta tultaisiin heidän omille apajilleen.
Vahvin vastustus tuli Venäjän kullankaivajien liitolta. Nimestään huolimatta se ei ollut yksittäisten kullankaivajien yhdistys, vaan kourallisen suuryritysten koalitio. Paikallista konservatiivista väestöä mukaillen liiton mukaan uudistus toisi prostituutiota ja korruptiota, ikään kuin juuri sitä ei olisi ollut juuri heidän yrityksissään. Liitto vähätteli yksityisten kullankaivajien mahdollisuutta harjoittaa kannattavaa toimintaa aiemmin käsittelemättömästä maaperästä. Sen sijaan se haluaisi ohjata kaivajat ruoppaajien jätekasoihin, joissa liiton mukaan voisi kaivaja saada kesässä 500 g kultaa. Liitto ei halunnut pientoimijoita omalle reviirilleen, vaikka ne eivät tosiasiallisesti olisi olleet kilpailijoita. Liiton mukaan tavoiteltua 2000 työpaikkaa ei missään tapauksessa saavutettaisi.
Myöhemmässä blogikirjoituksessani enemmän tästä liitosta, jonka kanssa jouduin tekemisiin 1990-luvulla. Liitto käyttää nimessään kunnianarvoista kullankaivajan venäjänkielistä nimeä, staratelj eli ”voimakkaasti ponnisteleva”. Tuon liiton jäsenyritysten pääjohtajat ovat oligarkkeja eikä vaskoolin käyttö, puhumattakaan lapiohommat taida onnistua.
Venäjän kullankaivajien liitto myös katsoi, että jo toimivien suurten kullankaivuyhtiöiden kultaa ryhdytään entistäkin enemmän varastamaan, koska lakiuudistus sallisi myös yksityishenkilöiden myydä raakakultaa. Varastettu kulta kanavoituisi, “pestäisiin” yksityisten kullanhuuhdontalupien saajien kautta laillisille markkinoille. Oli arvioitu, että jo ennestään kultayhtiöiltä varastettiin noin 10 % tuotetusta kullasta. Myös valtion turvallisuuspalvelu FSB ja oikeusministeriö vastustivat uudistusta.
Alueet jatkoivat ponnisteluja, mutta asia juuttui vuosikausiksi. Vuonna 2016 pääministeri Medvedev pyrkiä saamaan lain voimaan siinä muodossa, että yksityishenkilöiden kullankaivu sallittiin pilottiluonteisesti Magadanin alueella seuraavan vuoden alusta alkaen. Mutta venäläiseen tapaan lain käytännön täytäntöönpano ei edennyt silloin eikä ole edennyt käytännön tasolle vieläkään. Magadanista saamani tiedon mukaan hanke on edelleen jäissä. Suurilla kultayhtiöillä ja heitä edustamallaan Venäjän kullankaivajien liitolla on edelleen suuri vaikutusvalta.
uuh
